Minun Uusi Bändini Believe

Please Please You & Brudenell esittää... * Tämä on seisova konsertti * Minun Uuden Bändini Believe -yhtyeen debyyttialbumi sai alkunsa kuumeunesta. Cameron Picton kamppaili äkillisen sairauden pahimman vaiheen läpi kiinalaisessa hotellihuoneessa, kun hänet valtasi outoja mielikuvia ja hajanaisia nauhoja sekavaa tekstiä. Muusikko pelasti ja muokkasi myöhemmin joitakin näistä paloista lauluiksi, mutta selkeimmin hänen mieleensä jäi outo sanonta, “Minun Uusi Bändini Believe.” Kun oli aika nimetä sooloprojekti, päätöstä ei tarvinnut tehdä; tämä kömpelö sanojen yhdistelmä piti olla hänen tunnuksensa. Picton myöntäisi itsekin toisinaan nyrpistävänsä nimeä, joskus pitäen sitä jopa vähän kliseisenä ja naiivia, kyseenalaisesti itseään tiedostavana ja kieliopillisesti epätäsmällisenä. Mutta toisaalta hän ei koskaan epäillyt nimen erikoista nerokkuutta. Minun Uusi Bändini Believe toimii uudelleen esittelynä ja uutena alkuna, samalla kun se nostaa tekijänsä esiin ja tunnustaa yhteisen työn, joka albumin tekemiseen on käytetty. Se on myös avoin kutsu kuuntelijalle, hienovarainen vihje, että jos musiikkiin suhtaudutaan sen omilla ehdoilla, hyppy epävarmuuteen palkitaan. Bassonsoittajana ja toisinaan laulajana black midi -yhtyeessä Picton ja bändikaverinsa harjoittivat räjähtävän energistä musiikillista maailmankuvaa, punomalla monimutkaista tarinankerrontaa hallitun kaaoksen jännittäviin osuuksiin. Kun ryhmä lopetti vuonna 2023, Picton ei heti tuntenut halua tehdä sooloalbumia tai hypätä uuteen bändiin. Epävirallisia suunnitelmia kiertävänä yhteistyökumppanina eri Lontoon yhtyeissä à la Jim O’Rourke, mukaan lukien caroline, oli keskusteltu ja harjoiteltu, mutta ne eivät koskaan täysin konkretisoituneet. Tästä asemasta, ei ihan tiimipelaajana eikä ihan bändin johtajana, Picton astui studioon, ja Minun Uusi Bändini Believe:n siemenet alkoivat vähitellen itää. Yhtyeen debyytti on massiivinen ja hallusinatorinen albumi. Se on kokoelma musiikkia, joka kulkee villisti eri tunne- ja teemaregiistreissä samalla kun se avaa loputtoman kiehtovaa unilogiiikan juonta. Picton on epäluotettava mutta karismaattinen kertoja, ja tähtimuusikoiden kuten Kiran Leonardin, Caius Williamsin, Steve Noblen, Andrew Cheethamin sekä osittain carolinen jäsenien kanssa hän johdattaa kuuntelijan nopeasti avautuvaan omaan monimaailmaansa. Minun Uusi Bändini Believe esittelee Pictonin paitsi johtajana myös järjestelee ristiriitaisia, hajanaisia ja hysteerisiä ideoita siten, että niistä muodostuu loistava tyyppi järkeä. Minun Uusi Bändini Believe on yhtä upea ja juhlava kuin Pictonin aiempi työ black midissä, mutta sen soundi on kepeän ketterä eikä polttavan kuuma. Levy on lähes kokonaan akustinen, käytössä on vain vähäisiä kaikuefektejä ja elektronisia lisäyksiä. Olisi virhe kuvitella, että kevyet kosketukset tekisivät musiikista mitätöntä. Äänen selkeys korostaa vain dynamiikkaa. Picton johtaa yhtyettään niin, että jokainen kappale muodostuu, hajaantuu ja kokoontuu uudelleen, ja yhden kappaleen nousu törmää päin vasten toisen vauhtiin. Bert Janschin hypnoottinen, sykkivä kitaransoitto ja Judee Sillin laajat pop-vaikutteet innoittavat teoksia, jotka ovat yhtäaikaisesti kaikkea kattavia ja alati muutoksessa. Kappaleiden rakentuminen on oleellista kuvattaessa niiden kiihkeitä tunteita. “Actress” puntaroi ystävän kykyä tuhoon suurten unelmien vastapainona, ja Picton säestää musiikilla, joka pysyy alhaalla, kunnes äkisti kohoaa. “Opposite Teacher” raivoaa kohtalolle muistuttaa vanhempiaan, mutta kun kappale kohoaa kiihkon huippuunsa, se ei voikaan vastustaa palaavansa tuttuun ja kiertävään kitarariffiin. Vaikka yhtyeen soundi on jännittävästi varma, Pictonin laulunteko kukoistaa syvässä epäselvyydessä. Muusikko ottaa jatkuvasti vaihtuvia näkökulmia muodostaen kertojien eläviä sisäisiä maailmoja. Pictonin hahmot ovat etsijöitä, jotka kiireesti tavoittavat haluamansa esineen hänen monimutkaisten musiikillisten kujien ja metsittyneiden sokkeloiden halki. “Target Practice” asettaa hänet silmästä silmään tavoitteen kanssa. Kappale kääntää itsepäisen väkivallan yhteislauluaineistoksi, enemmänkin kabareen Luigi Mangionen kuin murhatragedian tapaan. Se on ontto koston fantasia, jossa toisen, voimakkaamman ihmisen elämää tähtäimessä pitävä hahmo tuntee ottaneensa takaisin oman tahdon. Vaikka polku on epämääräinen ja kohde varjoisa, Picton työntyy rohkeasti eteenpäin. Janschin ja John Renbournin kaltaisten taiteilijoiden vaikutus on voimakkaimmin esillä “Heart of Darkness” -kappaleessa, joka ammentaa transatlanttisesta tulkinta- ja kokeiluhistoriasta sijoittaen päähenkilön etsinnän musiikilliseen aikaristiin. “One Night” on kauniisti, lähes tuskallisen avoin: pieni Dennis Cooperin romaani, jossa Picton asettaa itsensä alttiiksi yhteyden tavoittelussa, janoaa eräänlaista läheisyyttä, jota ei osaa täysin sanoittaa. 'You are not the man I took you for' - hän laulaa tukahdetulla huokauksella, kiertäen väkivaltaisia kohtaamisia ja ohimeneviä helliä hetkiä, pitäen kiinni kipinästä läheisyydestä ja tunnistamisesta. Picton osaa vangita ympäröivän ahdistuksen ja tiivistää sen popiksi harvinaisella lahjakkuudella. “Love Story” on yksi albumin kohokohdista. Kappale vangitsee Pictonin omassa elementissään: kotona, kokkaamassa, tunteessaan itsensä seksikkääksi kumppaninsa mielestä, kunnes yhdellä hetkellä kaikki on poissa. Yksinkertaisen laulun kauneus korostuu yhtäkkiä menetyksen varjossa. Olisi yhtä asia, jos Minun Uusi Bändini Believe pysähtyisi nykyajan pelkoon, mutta debyytillään Picton näyttää kykynsä kuvata myös sen kääntöpuoli: ihmisiä, jotka murtautuvat pelkonsa läpi kohti itseään suurempaa asiaa. Tällä levyllä Picton tarjoaa projektin, johon voi uskoa.